Kuoleman virkamiehen ja helvetillisen vauhtihirmun seikkailut vuosikymmenen takaa: Grim Fandango. Sympaattinen viikatemies Manny Calavera soi lempeän irvistyksen kaikille. Hän kuljetti sieluja tuonpuoleiseen, kulkien samalla lähemmäs itsekin – mutta kun hän pääsi perille, saimme huomata, että hän vei mukanaan koko seikkailupelien genren. LucasArtsin joutsenlaulu oli kaunis. Pelasin sen läpi ensimmäistä kertaa.
Se ei ollut varsinaisesti piknikki. Pelin mekaniikka tunki tielle. Tuonpuoleisen ja elävien maailman väli on ehkä ahdas rako, mutta ei niin ahdas kuin pelin maailma. Kenties betatestauskin jäi vähemmälle, sillä pelin logiikka oli dadaistinen. Tein outoja, enkä tiennyt miksi. Tekijöiden tarkoitus ei tullut perille. Juoni kulki välianimaatioissa Bone Wagonin hurjaa vauhtia mutta jäi pelivaiheessa jumiin ongelmaan, jonka ratkaisu oli lopulta moraaliton, surrealistinen tai perustuva järjestelmällisyyteen oivalluksen sijasta.
Nostalgisen muistini mukaan Monkey Islandit ovat ylenpalttisen runsaita; Viikatemies on ideoiltaan rikas ja kaunis, mutta luonteeltaan kitsaampi. Esimerkiksi Noutajan tärkeintä työkalua voisi käyttää lähes kaikkeen, mutta jos sitä yrittää, peli uhkaa monotonisella palautteella ja ehdollistaa lopulta välttämään koko vehjettä. Pelimekaniikan rajallisuudella oli kuitenkin asiaankuuluva sivuvaikutus: kuoleman yksinäisyys tuntui luiden ytimissä, kun ei ollut ketään jolle puhua. Pelin henkilöillä ei ollut mitään sanottavaa Mannylle, jonka paras kaverikaan – Bid Daddy Rothin suunnittelema Glottis – ei ollut koskaan mikään Voltaire.
Loppu tuli parin vinkin avulla pelisessiolleni ja se näytti koittaneen myös Mannylle, mutta viikatemies ei ole kuollut, väittävät Department of Death ja Grim Fandango Network.
Tatun sankariteot 