Näin Hesari raiskaa

Alkuperäisen tekstin ja Hesarin version erot

Ensimmäinen tekstini jäi julkaisematta. Arvaan sen näyttäneen huikentelevaiselta konservatiivisessa silmässä ja haaskanneen palstan pituutta turhaan piikittelyyn.

Mutta toinen meni läpi! Se tuntuu nyt yhtä väistämättömältä kuin ensimmäisen hylkääminen. Olihan toinen teksti yhtä vaivaton ja sutjakka kuin ensimmäinen oli koukeroinen ja kumma. Yleisönosastokirjoitusprojektini tuli näin valmiiksi.

Jos tahtoo tekstinsä Hesarin mielipidesivulle, jutun on oltava ajankohtainen, lyhyt, selkeä ja ponnekas. Kenties auttaa jos se liittyy aiempaan yleisönosastokeskusteluun.

Mutta tekstin on oltava myös ilmaisultaan köyhä ja helposti unohdettava. Minun ei ollut, ja tuntemattoman silpojan jäljiltä sanani ovat kadonneet ja lauseiden sisältö vaihtunut. Niiden voima on suitsittu. Merkitys on ohjattu sivuun. Ilmaisuni rikkaus on viety.

Ylös pyrkivältä on taitettava niskat. Kärsimättömästä vaatimuksesta on tehtävä viaton ehdotus. Rituaali pelkää merkitystä. Siksi uusi on saatettava tuttuihin muotoihin. Fraasien suojissa mullistus ei enää ole itsensä. Se luisuu aivojen läpi.

Mutta syy ei ole tekijöiden. Jos lehti painaa kilon, sotkee sormet, tulee vasta aamuksi, täyttää roskikset ja kaataa metsien puut, myös sen lukijat ansaitsevat halveksuntaa. Hesari häätää lampaat omille keskustelualueilleen: puskistahuutelijoiden ja trollien gettoon. Siellä on pohjaton kaivo, sinne saa huutaa.

Miksi nostaa verenpainettaan menneen vuoksi? Uskovaisten murenevan totuuden takia? Miksi pitäisi alistaa tekstinsä raiskaajille? Ei enää mistään syystä. Meillä on Internet.